kirjotin part 2

Miks mun kirjottamiset menee aina siihen et aloitan, kirjotan, ja sit en pysty lukemaan ensimmäisiä sanoja pidemmälle. Sit tuskailen et miten paska oon tässä hommassa ja sit ahdistun. Poistan koko tekstin   ja sit se alkaa alusta. Tajusin sit et ei jumalauta, oon menossa kirjoittajalukioon enkä pysty lukemaan omia tekstejäni sen vertaa et saisin korjattua ees kirjoitusvirheitä..... hyvä mä.
Aattelin sit et mitä siitä etten osaa, jos kirjottaminen on ainoo asia mistä oikeesti tykkääntykkääntykkään ni mikä hitto mua estää tekemästä niin. Sit aattelin, et julkasen tän tänne. En sen takia et haluisin esitellä kaikille miten kirjotan, vaan sen takia, et mun on pakko oppia antamaan tekstejäni luettavaks tai tuun oikeesti kuolemaa syksyllä.
Ennenku haukutte mut pystyyn nii ymmärtäkää, et tää on kerran kirjotettu, eikä kertaakaan läpi luettu tai muokattu. ANTEEKS. en vaa keksiny mitää muuta.

Tyttö kohotti kätensä ilmaan, yötaivaan sineen taittavat hiukset liimautuvat piiskamaisen sateen uhreina vasten tämän kasvoja. Ero tosin ei ollut huomattava, kukaan ei tunnustanut nähneensä tytön kasvoja vuosikausiin, ”­tuskin kukaan on edes koskaan tavannut tätä silmästä silmään”, olivat kyläläiset tuumineet ja kääntäneet katseensa pois.

Valetta.                              

Jokainen kylän kahdeksankymmentä luvun nähnyt asukas tiesi hyvin kuka tyttö oli, ja millaista elämää hän eli. Toisilleen he saattoivat todistella syyttömyyttään, mutta itseltään he eivät saattaneet pimittää totuutta, yön pimeinä, hitaimpina tunteina totuus valtasi heidän mielensä keuhkoja repivällä otteellaan, tuuditti heidät vuosikymmenten taakse ja pakotti muistamaan. Pakotti muistamaan jokaisen sanan, iskun, viillon ja kosketuksen. Pakotti muistamaan ajan, jolloin itkuinen anelu ja rimpuilu olivat vain kiihkoa lisäävä taustanauha. Ajan, jolloin tytön herkkä sielu oli saatu peiliä helpommin sirpaleiksi, ja jätetty vuotamaan verta, huutamaan ilman vastakaikua.

Tyttö, tai nainenhan hän jo oli, kahdenkymmenenkuuden, sulki silmänsä ja antoi tuulen keinuttaa mustaan pitsiin kiedottua, siroa vartaloaan. Kangas oli paikattu moneen kertaan, ja nytkin kymmenet ruostuneet hakaneulat pitelivät sitä ulkonevien kylkiluiden ja vuosien saatossa lukemattomaksi päässeiden itsensä rankaisuun tarkoitettujen viiltojen peittämien reisien suojana. Tulitikku jalkojen yli vedetyt verkkosukkahousut olivat poistuneet valikoimasta jo vuosikymmen sitten, aiemmin seksikkyydellään shokeerannut vaatekappale muistutti enää lähinnä räkänokkaisen pennun ensimmäistä ristipistotyötä. Menneisyyden iskuista huolimatta, -tai juuri niiden takia- nainen ei kuitenkaan alentunut muiden kaksituhattaluvun Ginatricotien ja H&M’ien muovikasseja heiluttelevien legginssiperseiden tasolle, vaan kulki omalla tyylillään. Hänellä oli omat polkunsa ja omat tapansa kulkea ne, kukaan ei voinut väittää niiden polkujen olleen helpot, ne olivat nähneet niin paljon kipua, syntistä tuskaa, niille oli vuodatettu verta ja ne olivat katsoneet itse kuolemaa suoraan silmäkuopista tuijottavaan pimeyteen. Ne polut olivat poltettu psykoosiin ajaneella kauhulla ja maalattu mustin vedoin. Dingon nahkatakkinen tyttö oli nähnyt helvetin, mutta pitsimekkoinen tyttö oli ajautunut sen pohjattomaan kierteeseen. Tajunnan ensin laajentaneet ja sen jälkeen supistaneet pistokset ihon alle, olivat olleet tytön viimeinen pakokeino, keino, jolla hän oli lopulta menettänyt itsensä kokonaan. Hallusinaatioiden, skitsofreenisten harhojen ja ahdistuneen mielen äänet olivat kietoneet tytön syvälle itseensä, niiden matala kuiskailu johdatti tämän tiukemmin ja tiukemmin syleilyynsä. Ne hengittivät tytön iholle imien siitä rippeitä tunteista, aistista, jonka hän oli jättänyt menneisyyteensä; paetessaan sukkanauhat riepaleina, verisissä reisissään narkkarien otteista. Iltana, jolloin hänen ruusuinen elämänsä oli kohdannut ensimmäisen piikkinsä ja aloittanut syöksynsä kohti pitkää, kivuliasta loppuaan.

Sadepisaroiden tuhoamien tummien, suttuisten meikkien mukana maata kohti putoilivat myös suolaiset kyyneleet. Kyyneleet, joita tyttö oli padonnut sisälleen kaikki nämä vuodet. Kyyneleet, jotka nyt konkreettisena merkkinä kaikesta tämän kokemasta vääryydestä valuivat vuolaina puroina kalpeilla, kuopalle painuneilla poskilla. Itkeminen oli heikkouden merkki, sen tyttö oli oppinut jo varhaisessa lapsuudessaan tuntiessaan ensimmäisen kerran isän vihan selässään. Eikä maailma ollut heikkojen paikka.

Kolmeentoista vuoteen ei pitsimekkoisen tytön kasvoilla ollut kareillut hymyä. Kallion harjalla, salamojen halkoessa taivasta hän hymyili. Hymyili levittäessään kätensä viimeiseen lentoonsa, päästäessään irti maasta jalkojensa alla. 

kiitos ja anteeks.