KIRJOITIN PART 1

Aattelin et en tuu julkasemaan tänne ikinä mitään omia tekstejäni, mut pienen ulkopuolisen pakottamisen jälkeen päädyin sit kuitenki tunkemaan tän pätkän tänne. ETTÄ KIITOS VAAN JENNI >:( 

Hha oon julma, en suostunu ees laittamaan mitään uusimmista teksteistä, tän kirjotin tosiaan joku kuukaus takaperin. Olis löytyny kyl huomattavasti parempiakin tekstejä, mut en tiiä, en vaa tykkää laittaa niitä julkisesti luettaviks. Tiedän et saan kohta hirveen huutosaarnan kun ne joilla luetutan mun tekstejä on lukenu tän jo kauan sitten, mut sori puput.

Tää vaan synty yks yö, enkä sit jaksanu koskaan työstää tätä loppuun.

Joten älkää tappako mua, saa nähä kui monta minuuttia tää pysyy täällä ennenku alan katua ja poistan tän.

Heräsin säpsähtäen. En tiedä mikä minut herätti, mutta sydämeni takoi kiivaasti pienen rintalastani suojassa. Kurkkuani kuivasi, vedin varovasti paksun untuvapeitteen sivuun, en tahtonut anastaa viereeni käpertyneeltä enkeliltä tämän unta. Tytön utuisen vaaleansinisiksi värjätyt, pellavan pehmät hiukset kehystivät tämän siroja, viattomia kasvoja. Hymyilin pimeyteen hiipiessäni huoneesta viileään käytävään.

Kostutin huuliani kylmään veteen, annoin silmäluomieni peittää näkökenttäni syleilemällä toinen toistaan. Kun avasin silmäni seuraavan kerran, katseeni vangitsi jokin jota en ollut äsken huomannut. 

Kuu.

Lähes apaattisesti annoin askeltani kantaa minut ikkunalle, kirpeä pakkasen käsittelemä tuuli puski iholleni hyttysverkon läpi, pidin siitä. Mutta kuu. Tapansa omaisesti se sai minut unohtamaan kaiken muun, maailma kikattavine lapsenlupauksineen ja verisine murhesateineen jäi kuun loistaessa varjoon. Vedin sisääni raikasta yöilmaa, saatoin maistaa saalistavan pöllön yksinäisen huhuilun ja lehtien pintaan kertyneen kasteen kielelläni. 

Olin aina pitänyt yöstä, sen hiljaisesta alistumisesta päiväksi nimetyn veljensa syrjäyttämäksi. Ihmiset elivät päiviä, palvoivat aurinkoa, minä en. Sen suhteen olin aina ollut erilainen, yöhön tuudittautuva elämän raiskaama lepakko. Kuu veti minua puoleensa, oli kuin se flirttaillen pyytäisi seuraamaan hohkaansa, joka yksin valaisi mustaan verhoutuneen taivaankannen. Oli kuin pieni osa sen lumosta olisi siirtynyt minuun, kuun voimalla jaksoin kahlata päivästä toiseen. Tiesin, että se palkitsisi taisteluni. Vaikka maailma palaisi auringon aikana kiirastulessa, kuu tulisi antamaan synninpäästöni.  

Tämän pienen kiintopisteen avulla jaksoin kahlata päivästä toiseen antautumatta, ainoana päämääränäni kohdata kuun valkeus.

                                   

                                    Kuu tuli joka yö,

                                   ja joka yö se pelasti minut maailmalta.

joomoi.